Cast Horse

Suunnitellut: (ei tietoa)

Seuraavalla pulmalla on taas oma historiansa. Pahoittelut, mutta tällä kertaa ei kestä kauaa.
      Tarina kertoo, että Cast Horsen keksi tuntemattomaksi jäänyt Villin lännen cowboy, joka tapasi kiinnittää tällä systeemillä hevosensa paaluun. Osasi ilmeisesti irrottaakin; minun jäljiltä hevosparka olisi luultavasti nääntynyt niille sijoille pitkän ähertämisen päätteeksi sen sijaan, että olisi päästy ratsastamaan auringonlaskuun.
      Cast Horse on tähän mennessä ratkaisemistani metallipulmista ehdottomasti mielenkiintoisimpia.

Tehtävä on sama kuin aina ennenkin: irrota osat. Tässä tapauksessa pois olisi saatava hevostenkenkien väliin mahdutettu rengas. Tai jos pulma on Hanayma-sarjasta (mitä kuvassa näkyvä ei siis ole), kolmas hevosenkenkä. Mutta ongelma on täsmälleen sama versiosta riippumatta, tämä saattaa ehkä olla marginaalisesti vaikeampi.
      Joka tapauksessa Cast Horse on mahtava pulma. Se on sitä kahdesta syystä: ensinnäkin se tuntuu ongelmaa ensimmäistä kertaa katsoessa täysin mahdottomalta, kun eihän rengas voi mahtua sieltä tulemaan. Se tuntuu mahdottomalta vielä viidennenkin katsomiskerran jälkeen.
      Silti se tulee sieltä pois.
      Ja se on juuri se toinen syy, miksi Cast Horse on niin mahtava: kun sen on ratkaissut kerran, ei vieläkään ymmärrä, mitä on juuri tehnyt. Että miten se oikeasti tapahtuu? Miten se on mahdollista? Mitä sellaista ratkaisussa tapahtuu, että se mahdollistaa osan karkaamisen ahdingostaan?
      Enkä ymmärrä sitä vieläkään. Saan rinkulan kyllä irti ja takaisin (nykyään, aluksi en meinannut saada takaisin millään ja saattaa olla että ihan vähän huijasin - hyi minua) ihan milloin haluan, mutta silti en kykene ymmärtämään, miten se on mahdollista. En vaan tajua.

Tämän takia siitä pidän. Paitsi siksi, että se saa minut tuntemaan itseni toivottoman typeräksi, myös siksi että se herättää minussa saman ihmetyksen tunteen kuin mikä herää lapsissa näiden nähdessä jotain maagiselta vaikuttavaa. Se on keski-ikäiselle miehelle harvinaista ja siksi siitä pitää nauttia.
      Cast Horse sopii erinomaisesti aloittelijallekin ja etenkin Hanayama-versio, joka on todella hyvännäköinen. Pulma ei myöskään ole mitenkään erityisen vaikea, se vaatii vain aivojen niksauttamista havaitsemaan maailman kaksiulotteisena.
      Cast Horse Pulmapuodissa.

HUOM! Tätä pulmaa ratkaistaessa ainuttakaan hevosta ei vahingoitettu.

VAIKEUSTASO: 3/5 (Hanayama: 2/6)
VIEHÄTYSARVO: 5/5

Japanilainen pulmalaatikko

Tässäpä sitten kaikkien pulmalaatikoiden kantaisä: japanilainen pulmalaatikko.

Tämän tyylistä japanilaista pulmalaatikkoa kutsutaan Himitsu-Bakoksi (mikä tarkoittaa "henkilökohtaista salaista laatikkoa"), joiden valmistaminen aloitettiin Japanin Hakonessa 1870-luvulla. Niiden alkuperäisen käyttötarkoituksen sanotaan olleen salaisten asiakirjojen ja kallisarvoisten esineiden säilyttäminen, mutta henkilökohtaisesti en siihen usko, sillä tämä ei miekan iskua kestä eikä näin ollen ole turvapaikkana mitenkään kummoinen.
      Kuten kuvastakin näkyy, nämä laatikot erottaa niiden silmiinpistävästä ulkonäöstä. Tätä kuviointia kutsutaan yosegiksi, joka jo sinällään on japanilaisen käsityön taidonnäyte. Yosegi on useasta eri puulajista tehty mosaiikki, jota on tehty Japanissa Edo-kaudelta (1603-1868) lähtien. Yosegia varten leikataan useita eri puulajeja, joista kustakin tehdään tilanteeseen sopivia suikaleita, jotka sitten liimataan yhteen muodostamaan halutunlaisia geometrisiä kuvioita.
      Himitsu-Bakot ovatkin ennen kaikkea taideteoksia, todella kauniita ja näyttäviä esineitä, jotka osoittavat mihin hyvä käsityöläinen pystyy. Paitsi, että jo Yosegi-kuviointi on ihailun arvoista, niin on myös mekaniikka, joka laatikoiden sisältä löytyy. Laatikoiden mekaniikkaa ei ole muuten koskaan kirjattu mihinkään ylös, vaan se on siirtynyt perimätietona mestarilta kisällille jo ainakin kolmen sukupolven ajan.

Himitsu-Bakot ovat kaikki enemmän tai vähemmän saman näköisiä: osa ruskehtavia ja osa punaisia, joissain on jokin kuva. Pulmalaatikoiden keskeinen ero onkin siinä, montako siirtoa niiden avaamiseen tarvitaan: siirtojen määrä vaihtelee kahden ja jopa 1500:n välillä, mutta keskimääräisesti niitä on markkinoilta löytyvissä laatikoissa noin 7-33, enimmillään olen nähnyt netissä hiukan päälle seitsemänkymmenen siirron laatikoita. Lisäksi Himitsu-Bakojen koko vaihtelee; niiden pituutta mitataan perinteisillä japanilaisilla sun-mittayksilöillä, missä 1 sun vastaa 3,1 senttimetriä. Kuvassa näkyvä laatikko on 4 sunia, kun taas suurin tehty Himitsu-Bako on 12 sunia eli noin 37 senttiä.
      Kun Himitsu-Bakon ottaa käteensä, siinä ei näy mitään sellaista mistä osaisi aloittaa: laatikkoa kiertää kaunis ja saumaton yosegi, josta on mahdotonta edes arvata, millä puolella kannen pitäisi olla. Lähemmällä tarkastelulla siitä kuitenkin alkaa paljastua liikkuvia osia yksi kerrallaan, kunnes tilanne on jotakuinkin allaolevan kaltainen.

Himitsu-Bakot eivät ole pulmalaatikkoina tai edes pulmina monimutkaisia, koska yhtä liikettä seuraa aina vain yksi mahdollinen liike; jos yrität tehdä jotain väärää, mekaniikka ei liikahdakaan. Minulla on kaksi Himitsu-Bakoa, joista toisessa on 10 liikettä, toisessa 21. Molempien avausperiaate on hyvin samanlainen enkä usko niitä enää lisää hankkivani, ellen sitten jotain kokonaan erinäköistä, kuten pentagonin tai heksagonin tai vaikkapa tähden muotoista - tai sitten sen 70+ siirtoa vaativan.
      Aloittelevalle pulmaharrastajalle Himitsu-Bako on onnen omiaan, tai sitten sellaisen voi antaa lahjaksi - etenkin jos sen sisään kätkee vaikkapa konserttilipun ja lahjaa ojentaessaan antaa myös varoituksen lahjan parasta ennen -päivämäärästä. Mutta toki sellaisen voi antaa kenelle tahansa pulmista pitävälle, asiaa tuntevat osaavat kyllä arvostaa lahjaa.

Vaikka japanilaiset pulmalaatikot eivät ehkä ole pulmina kaikkein vaativimpia, ne ovat kuitenkin uskomattomia esineitä ulkonäkönsä ja erittäin huolella tehdyn ja kitkatta toimivan mekaniikkansa ansiosta.
      Pulmapuodista löytyvissä Himitsu-Bakoissa on siirtoja viidestä kahteenkymmeneenseitsemään.

VAIKEUSTASO: 1/5
VIEHÄTYSARVO: 5/5

Karakuri Small Box #2

Suunnitellut: Karakuri Creation Group

Nykyisin enää seitsemänosaisen pienlaatikkosarjan kakkonen eroaa ykkösestä lähes kaikin mahdollisin tavoin. Se on tehty kirsikkapuusta (tai minun versioni on, se voi vaihdella), se on vaalea ja suorakulmainen. Yksi asia on kuitenkin sama: se osaa olla vaikea.

Karakuri-laatikoiden vaikeustason yksiselitteinen arvioiminen on mahdotonta: paljon riippuu siitä, minkä verran pulmalaatikoita on avannut ennen ja miten periksiantamaton ja kärsivällinen on. Ja joskus siitä, että ei vaan yksinkertaisesti tajua, kuten on käynyt parhaillaan ratkaisun alla olevan sarjan neloslaatikon kanssa. Kakkoslaatikkokaan ei antaudu heti ja, jos mahdollista, se herättää ensialkuun jopa ykköslaatikkoakin toivottomamman tunteen: "tämähän on täysin tiivis!"
      Tässä laatikossa ei nimittäin liiku mikään, se tuntuu yhdeltä jämäkältä puumöhkäleeltä, mistä herää epäilys, että onkohan se laatikko lainkaan vai pelkästään kiero vitsi. Mutta kuten pulmalaatikoiden kanssa tuntuu olevan, lähempi tarkastelu alkaa paljastaa kaikenlaista.
      Hankin ykkös- ja kakkoslaatikon yhtä aikaa ja kuten kunnon neurootikon pitää, aloitin ensimmäisestä. Kun se ei edistynyt, vaihdoin tähän kakkoseen. Ja eestaas. Mutta siinä vaiheessa, kun ykköslaatikko oli vielä täysi mysteeri, olin eliminoinut kaikki muut kakkoslaatikon ratkaisuvaihtoehdot ja jäljellä oli enää se, mistä mekaniikassa täytyy olla kyse. Varovaisesti tutkien testasin teoriaa ja niinhän se alkoia aueta. Kolme tai neljä päivää siihen kuitenkin meni.

Tämän laatikon mekaniikka on yksinkertainen, mutta kun sen näkee toiminnassa, se on myös ihan hyvä. Kyllä, sanoin "ihan hyvä", koska siitä oikeastaan juuri on kyse: se ei ole niin hieno tai nokkela kuin sarjan parissa muussa laatikossa on. Se ei ole myöskään niin haastava kuin ensimmäinen oli ja koska tähän laatikkoon ei sisälly sitä suurta "aha"-elämystä, se ei kuulu suosikkeihini. Tosin toisiakin mielipiteitä on: jotkut blogistit listaavat tämän laatikon sarjan parhaisiin.
      Parasta siinä on nimenomaan ensituntuma, joka ei anna minkäänlaista toivoa ja joka saa laatikon tuntumaan täysin mahdottomalta. Jos se tunne olisi kestänyt laatikon perinpohjaisemman tarkastelun ja säilynyt näin ollen pitempään, pitäisin tästä todennäköisesti paljon enemmän.
      Huono se ei ole, se on kaunis laatikko ja upeaa käsityötä ja jos näitä laatikoita meinaa hankkia, kyllä tämä kannattaa mukaan ottaa. Tämänkin löytää Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 3/5
VIEHÄTYSARVO: 3/5

Minäkö nämä tilasin?

Posti kävi ovella ja toi paketin, jota joutui odottelemaan jo vähän turhan kauan - kokonaista neljä päivää. Ihan liian pitkä aika aikuiselle miehelle.
      Mutta nämä sieltä tulivat:

Ylärivissä minulta sarjasta puuttuvat Karakurin pikkulaatikot #3, #4 ja #5 (vielä #7 olisi hankittava), alarivissä taas koko Karakuri-kakkusarja: vasemmanpuolimmaisena juustokakku, vieressä hedelmäkakku, kolmantena suklaakakku ja oikeassa reunassa marmorikakku.
      Näistä kaikista yksityiskohtaisemmin myöhemmin.
      Nyt täytyisi vain keksiä paikka, mistä vaimo ei näitä löydä... Tai ehkä pistän ne samaan kaappiin, jonne se piilottaa omat salassa ostamansa vaatteet.

Chocolate Fix

Suunnitellut: Thinkfun

Suomessa on viime vuosina alkanut ilmestyä kiitettävää tahtia myös ihan oikeita yksinpelattavia pulmapelejä, joita julkaisevat mm. Smart Gamesin ja Thinkfunin kaltaiset yritykset. Näissä peleissä on tyypillisesti noin 40 tehtävää, jotka alkavat lapsellisen helposta ja päättyvät (ainakin toisinaan) itsetunnon tuhoavan vaikeaan.
      Yksi Thinkfunin julkaisemista pulmapeleistä on Chocolate Fix.

Chocolate Fixissä on yhdeksän suklaapalaa kolmessa eri muodossa ja värissä. Pelin idea on järjestää suklaapalat sellaiseen järjestykseen, joka täyttää kaikki haastekortissa annetut vihjeet.
      Kuten oheisesta kortista näkyy, vihjeitä on kolmenlaisia. Kortissa näytetään suklaapalojen paikat kolme kertaa kolme kokoisella alueella joko suoraan tai sitten vain osittain, kuten ylärivin vihjeissä. Paikka esitetään joko kertomalla minkä värinen suklaapala siihen kuuluu muotoa paljastamatta tai sitten päinvastoin eli että muoto tiedetään mutta väriä ei. Lisäksi joskus paljastetaan myös suoraan minkä värinen ja muotoinen suklaa paikalle menee, kuten ylärivin molemmissa reunoissa vaaleanpunaisen ja tumman suklaan osalta tehdään.
      Sen jälkeen paikat on pääteltävä. Arvoisat lukijat voivat kirjoittaa oikeat vastaukset (ylärivin ruskeat ovat sitten tummia, alarivin kolmen rivi maitosuklaata) tuonne alas kommenttikenttään tai ainakin sanoa vaikka "hep" kun on saanut tehtävän ratkaistua. Ja muistetaan, että tosimieshän ratkaisee tuollaisen pulman päässään. Palkintoa ei tästä pikkukisasta vielä ole luvassa, palkintokilpailuja voidaan miettiä myöhemmin kunhan tämä homma tästä etenee.

Chocolate Fixissä on neljä vaikeustasoa: aloittelija, keskitason pelaaja, edistynyt pelaaja ja harjaantunut pelaaja. Seitsemänvuotias lapseni on ratkaissut tehtäviä haasteeseen numero 15 asti (keskitaso) ja luultavasti kykenee ratkaisemaan kaikki pulmat kyseisen vaikeustason loppuun asti. Mutta kun mennään sitä vaikeampiin, on aikuinenkin jo hätää kärsimässä.
      Edistyneet tehtävät menevät aikuisella vielä läpihuutona, mutta vaikeimmissa kymmenessä tehtävässä alkaa jo potkia vastaan. Ratkaisin eilen ne kaikki ja muutaman kerran pää oli hajota; vihoviimeistä pulmaa taisin ratkaista melkein puoli tuntia. Mutta se johtui - tietenkin - vain siitä, että olin ratkaissut yhdeksän sitä ennen ja pää oli väsynyt. (Seliseli!)
      Suurin haaste syntyi fiksoitumisesta, jossa takerruin liian tiukasti alkuperäiseen teoriaani ja kun en kyennyt siitä irti päästämään, tehtävä ei ottanut ratketakseen. Kyse ei kuitenkaan ollut vain siitä, vaan kyllä loppupään tehtäviä joutuu ihan jo pohtimaan. Chocolate Fixin tehtävät vaativat aivan oikeaa päättelyä suklaapalojen summittaisen heittelyn sijaan, nistä johtuen peli tuntuu koko ajan mielekkäältä ja haastavalta, kun ratkaisun eteen joutuu tekemään töitä. Eivät ne aikuiselle mahdottomia ole, mutta ovatpahan ainakin hetkellisesti haastavia.

Chocolate Fix hankittiin meillä lapselle siitä huolimatta, että minä sen kanssa olen enemmän aikaa viettänyt - mutta niinpähän olen tainnut leikkiä legoillakin enemmän, minä nyt vaan olen vähän... jotain. Mutta kyllä lapsikin siitä on pitänyt. Peli on upean näköinen hyvin aidonoloisine suklaapaloineen, haastekirja on jämäkkää tekoa ja sille on jopa oma ständi. Huolellista työtä, kaiken kaikkiaan.
      Peliä löytyy Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 1-4/5
VIEHÄTYSARVO: 4/5

Yhteistyö

Vanhana - tai ei, entisenä - journalistina koen eettiseksi velvollisuudekseni huomauttaa tässä vaiheessa, että tämä blogi toimii yhteistyössä vaasalaisen Pulmapuodin kanssa, kuten tätä lukemalla on saattanut jo epäilyttääkin. Yhteistyö ei kuitenkaan vaikuta mitenkään näkemyksiini ja mielipiteisiini, kuten aika monet entistä kriitikonuraani seuranneet voivat vahvistaa. Olen mitä mieltä olen ja minun kanssa saa olla vapaasti toista mieltä. Keskusteluissa voidaan sitten vaihdella mielipiteitä ja oikein hyvin perusteltuna saatanpa tarkastaa omaanikin.
      Se, mihin yhteistyö vaikuttaa on, että sen seurauksena minulla on toivottavasti entistä suuremmat mahdollisuudet esitellä uusia ja vanhoja pulmia laidasta laitaan: sellaisia, joista pidän itse sekä sellaisia, joista voivat jotkut toiset pitää - ja jopa sellaisia, joista pitävät kaikki. Onkohan sellaisia?
      No niin, se velvollisuus hoidettu. Etiäpäin.

Niin, ja tietenkin minua saa pyytää ottamaan käsittelyyn jonkin tietyn pulman, missä tapauksessa katson onnistunko sellaisen käsiini saamaan. Voinpahan ainakin vaimolle perustella hankinnan kansalaisvelvollisuutena. Joten, pyydän, tehdään näin. Ja usein.

Lunatic Lock

Suunnitellut: Gary Foshee

Jatketaan erityyppisten pulmien esittelyä. Vuorossa lukko.
      Pulmalukkoja (trick lock) on ollut olemassa jo pitkään. Niiden historia ulottuu Euroopassa 1500-luvun tienoille, jolloin lukkojen parantuessa parantuivat myös niitä tiirikoivien varkaiden taidot. Kilpajuoksuhan siitä tuli, mikä pakotti lukontekijät keksimään yhä uusia keinoja tiirikoimisen estämiseksi: näitä olivat avaimet, joihin pystyi vaihtamaan osia, peitetyt avaimenreiät, lukkoon yhdistetyt hälytyskellot ja - kuinka ollakaan - pulmalukot.
      Ensimmäiset pulmalukot kuitenkin tehtiin jo paljon aikaisemmin itämaissa, jossa valmistetuissa lukoissa esiintyi kolmesta seitsemään kirjain- tai numerorinkulaa, jotka oli kohdistettava oikein lukon avaamiseksi. Joidenkin lähteiden mukaan niitä valmistettiin jo noin tuhat vuotta sitten arabimaissa, mistä ne ehtivät Eurooppaan vasta 1500-luvulle tultaessa. Italialainen Giovanni da Fontana oli ensimmäinen eurooppalainen, joka suunnitteli version arabimallien pohjalta vuonna 1420. Kirjainyhdistelmälukon keksi saksalainen mestarilukkoseppä Hans Bullmann 1500-luvun puolivälissä.
      Sellainen sen historia. Nyt modernimpi Lunatic Lock.

Lukoissa on jotain hyvin kiehtovaa. Paitsi, että ne osaavat olla erittäin kauniita esineitä, niissä on myös ulkoapäin katsottuna hyvin rajalliset mahdollisuudet. Tai siltä se ainakin tuntuu: vain avaimenreikä ja avain. Miten vaikeaa se voi olla? Ilmeisesti hyvinkin, etenkin jos edessä on Lunatic Lockin kaltainen pulmalukko, jossa ei ole avainta eikä avaimenreikää.
      Lunatic Lock on kohtuullisen painava järkäle. Siinä liikkuvat ensikosketuksella vain sanka - joka sekin vain nimeksi - sekä sen alla oleva ruuvi, joka tulee ja menee edestakaisin täysin vapaasti ja jolla ei tunnu olevan mitään virkaa. Mahtavan turhauttavaa!
      Kokeneempi ratkaisija tietää jo tässä vaiheessa suurin piirtein, mistä lähteä ratkaisua etsimään, mutta kokemattomampi on tovin hukassa. Se hukassa olemisen tunne on pulmia ratkaistessa korvaamaton, koska mitä enemmän pihalla tuntee aloittaessaan olevansa, sitä suurempi on palkinto ja tyydytys, kun pulma lopulta ratkeaa. Tässä yksi syy, miksi pulmaharrastajat keräävät uusia pulmia toisensa perään: tavoittaakseen taas sen tunteen, joka kokemattomammille tulee niin vaivatta.

Lunatic Lockin mekaniikasta ei sen enempää parane sanoa muuta kuin että se on palkitseva. Vaikka se kuuluukin tunnisteissani "millintarkkoihin", lukon avaaminen edellyttää kuitenkin siihen perehtymistä ja ajatustyötä, mikä tarkoittaa ettei se antaudu puolisatunnaisella vääntelyllä. Lukon avaaminen ei ole myöskään sattumaa, vaan pystyn nykyään avaamaan sen noin kymmenessä sekunnissa. Ensimmäisellä kerralla siihen meni kauan.
      Lunatic Lockin löytää täältä.

VAIKEUSTASO: 4/5
VIEHÄTYSARVO: 3/5

Cast Star

Suunnitellut: (ei tietoa)

Hanayama Cast -sarjassa uudelleenjulkaistu Cast Star on alkuperäisin 1800-luvun lopun Englannista, jossa oli tuolloin huima pulmavillitys. Villitys alkoi noin 1760-luvulla, jolloin Englannissa kehitettiin tiettävästi maailmanhistorian ensimmäinen palapeli. Nämä ensimmäiset palapelit olivat tarkoitettuja lähinnä lasten kouluttamiseen, mutta 1850-luvulle tultaessa palapeleihin alkoi ilmestyä maantieteen, matemaattisten tehtävien ja historian (muiden muassa) rinnalle muitakin kuvia ja niiden funktio vaihtui kasvatuksesta viihdytykseen.
      1800-luvun lopulla keksittiin lehti-/kuviosaha (lehti-/kuviosaha on muuten englanniksi jigsaw, mikä taas puolestaan nykyään tarkoittaa palapeliä), joka yhdistettynä vanerin keksimiseen mahdollisti entistä monimutkaisempien palapelien tekemisen ja vuoteen 1908 mennessä Englanti olikin jo täysivaltaisen pulmamanian vallassa. Ihmisten ahmiessa palapelejä ja pulmia, tuli tarve kehittää aina vain vaikeampia ja monimutkaisempia pähkinöitä. Ja sieltä jostain tämäkin on peräisin.
      Nyt kun sivistyksellinen puoli on hoidettu, mennään itse asiaan.

Minun kappaleeni, joka myös kuvassa näkyy, ei ole Hanayamasta, johon tehdyt pulmat ovat kuvassa näkyvää paljon kookkaampia ja jämäkämpiä - siis laadukkaampia. Mutta pulma on kuitenkin sama: irrota tähti rinkulasta. Rinkula on klassinen häntäänsä pureva käärme eli elämän syklisyyttä symboloiva Ourobouros (sori, lopetan) ja tähti on, no, tähti. Tähti menee elämän läpi? Irrota johtotähti elämästä? Elämä on kuin tähdenlento?
      Oli miten oli, tehtävä vaikuttaa yksinkertaiselta. Onko se sitä?
      Se on mielenkiintoinen kysymys. Kun otin Cast Starin ensimmäisen kerran käteeni, tähti vain pöyri paikallaan. Kilisyttelin sitä aikani ja pistin pois. Seuraavan kerran, kun otin pulman työn alle, tähti putosi saman tien syliin. Säikähdin ja tunkaisin sen nopeasti takaisin ennen kuin unohtaisin, missä asennossa se oli irronnut. Enkä sitten enää saanutkaan irti hyvään toviin.
      Oli miten oli, minusta pulma, joka ratkaisee itsensä, on lähtökohtaisesti viallinen. Vaikka pulmaa ei voi katsoa ratkaistuksi ennen kuin sen on itse ratkaissut ja pistänyt takaisin alkuperäiseen asentoon, on kuitenkin jotain väistämättä pilalla, jos ongelman näkee ratkaistuna. Se on vähän sama kuin kuulisi elokuvan loppuratkaisun. Siitä jää väistämättä puuttumaan se "aha!"

Se ei ole ainoa ongelmani Cast Starin suhteen: minuun tämän tapaiset ongelmat, joissa ratkaisu perustuu millintarkkaan asemointiin pähkäilyn ja päättelyn sijaan, eivät vetoa, ne kun eivät hiero aivonystyröitä, vaan hermojani. Cast Starissa on alusta lähtien päivänselvää, että on vain yksi asento, jossa tähti livahtaa lokerostaan ja koko loppuaika tähtääkin tuon asennon löytämiseen.
      Eipä silti, kyllä tätä tulee edelleen pyöriteltyä ja testattua, kuinka nopeasti sen saa paikaltaan. Eli ei se minunkaan mielestäni täysin mitääntekemätön ole.

Cast Star sopii hyvin aloittelijoille tai ihmisille, jotka ratkaisevat pulmat mieluummin tekemällä kuin tuijottamalla. Molempi parempi. Onhan Cast Star hienon ja huomiota herättävän näköinen, kuten ovat monet muutkin Hanayamassa julkaistut pulmat.
      Jos kiinnostus heräsi, tilaa oma kappale Pulmapuodista ja kokeile, kuinka nopeasti tähti irtoaa. Mutta meneekö vielä takaisin?


VAIKEUSTASO: 2/5 (Hanayama: 3/6)
VIEHÄTYSARVO: 2/5

Viehätysarvosta

Kun tulin lisänneeksi kirjoituksiin henkilökohtaisen mielipiteen pulmien vaikeustasosta sekä viehätysarvosta, lienee paikallaan lausua pari sanaa jälkimmäisestä, jotta jokainen ymmärtää, mitä sillä tarkoitan.
      Minulle pulmassa olennaisinta ei ole sen vaikeus. Vaikeus on tärkeää, ei vähätellä sitä, mutta sitäkin merkityksellisempää on se, miltä pulma tuntuu. Ja ennen kuin kukaan alkaa odottaa puhetta feng shui'sta tai pulmatehtävistä säteilevästä rakkauden ja viisauden aurasta, tarkennetaan.

Pidän vaikeista pulmista. Sellaisista, jotka saavat minut tuntemaan itseni idiootiksi sekä ottaessani puzzlen käteeni ja tajutessani etten näe mitään mahdollisuutta saada sitä ratkaistua, että ratkaistuani pulman ja päivitellessäni miten saatoinkin olla niin tyhmä etten tuota heti tajunnut. Se on upeaa. Se epätoivo ennen ja jälkeen ratkaisun.
      Mutta viehätys tulee jostain aivan muusta kuin vaikeustasosta. Se voi tulla ulkonäöstä tai vielä useammin pulman mekaniikasta, joka saa minut pyörittelemään ongelmaa vielä pitkään sen jälkeen, kun olen sen kerran ratkaissut. Esimerkiksi kaikki pulmalaatikot viehättävät minua ulkonäöllään ja olemuksellaan, mutta monet niistä myös mekaniikallaan. Jos mekaniikka on sellainen, että se on saanut minut nauramaan tai kokemaan sen korvaamattoman "aha!"-hetken, se tarkoittaa korkeaa viehätysarvoa. Nämä molemmat ovat yleensä suoraa seurausta nokkelasta mekaniikasta.
      Tästä seuraa, että helpollakin puzzlella voi olla korkea viehätysarvo.
      Unohtamatta tietenkään feng shui'n merkitystä.

Nutcase

Suunnittelija: Oskar van Deventer

Hanayama on japanilainen vuonna 1972 perustettu lelutehdas, joka julkaisee muun muassa Cast Puzzle -sarjaa. Tämän sarjan metallipulmat on tehty vähän normaalia suurempaan ja tukevampaan kokoon. Osa sarjassa ilmestyvistä pulmista on vanhoja, osa sarjaa varten suunniteltuja.
      Yksi Hanayamalle ongelmia suunnitellut on hollantilainen Oskar van Deventer, jota piireissä myös jonkinlaisena nerona pidetään. Van Deventer onkin tehnyt aikalailla kaikentyylisiä pulmaleluja irrottamistehtävistä logiikkapeleihin ja sokkeloihin.
      Nyt käsiteltävä Nutcase on irrottamispulma, jossa tehtävänä on pistää kokonaisuus palasiksi ja koota taas.

Hanayama luokittelee pulmansa asteikolla, jossa yksi tähti edustaa helpointa tapausta, kuusi tähteä vaikeinta. Nutcase tulee kuuden tähden varoituksella.
      Kuten kuvasta näkyy, ruuvin yläreunassa on reikä, josta näkee kokonaisuuden sisälle. Siellä kilisee pieni mutteri, joka olisi saatava ulos pulman sisuksista. Eikä se aluksi ihan helpolta tehtävältä tunnukaan: kaksi mutteria pyörivät edestakaisin jengoillaan, mutta mitään muuta ei tapahdu. Kun sain Nutcasen käsiini, ihmetys oli aluksi suuri ja tehtävä tuntui kuuden tähtensä arvoiselta. Mistä pulmissa suuresti pidänkin: sitä, kun jokin tuntuu mahdottomalta.
      Pistin pulman pois, kunnes pääsin reissusta kotiin, missä aloin tarkastella ongelmaa vähän tarkoitushakuisemmin. Jätin muttereiden pyörittelyn ja sormien käyttämisen vähemmälle ja käytin sen sijaan päätäni. Päättelyn tuloksena jäljelle jäi vain yksi mahdollinen mekaniikka, jolla pulma saattoi toimia ja näinhän se olikin. Ratkaisuun meni loppujen lopuksi ehkä reilu puoli tuntia.
      Netissä onkin kahdenlaista juttua Nutcasesta: jotkut ovat ratkaisseet sen hyvinkin nopeasti ja kyseenalaistavat pulman saaman kuuden tähden vaikeustason, kun taas jotkut eivät ole ratkaisseet sitä vielä vuodessakaan (annoin eräälle blogistille kolme vinkkiäkin, tiedä sitten onko ratkaissut niilläkään). Tässä näkeekin selvästi, miten eri tavoin ihmisten päät toimivat: minä olen esimerkiksi täysin toivoton pirunnyrkeissä ja narupulmissa (jotka lähinnä pelottavat minua), mutta jotkut muut menevät sitten sujahtamalla lävitse. Tärkeintä onkin löytää sellaiset pulmat, jotka sopivat kullekin.

Vaikeustaso ei ole minulle mikään syy pitää tai olla pitämättä pulmista. Vaikka Nutcase ei kenties tarjonnut niin suurta haastetta kuin joillekin, pidin pulmasta silti suuresti. Se on tukeva, hyvännäköinen ja ennen kaikkea nokkela puzzle, jossa parasta on sen alussa herättämä epätoivon tunne. Nautin myös suunnattomasti tavasta, jolla se ratkeaa.
      Ei Nutcase silti täysin ongelmaton ole, sillä se saa ansaitsematonta lisävaikeutta siitä, että isot mutterit livahtavat helposti jengoiltaan ja menevät lukkoon. Tällöin ei auta muu kuin kaivaa kaapista kaksi jakoavainta - kuten kävi ottaessani tähän kuvaa puretusta ongelmasta. Se on sääli muuten niin erinomaisessa tehtävässä.
      Nutcasen saa omakseen Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 3/5 (Hanayama: 6/6)
VIEHÄTYSARVO: 4/5

Karakuri Small Box #1

Suunnitellut: Karakuri Creation Group

Japanilaisen Karakuri Creation Groupin tekemät pulmalaatikot ovat niitä, joita kaikki pulmalaatikoista kiinnostuneet ja niihin perehtyneet janoavat kokoelmiinsa. KCG on tehnyt ajan mittaan mitä ihmeellisimmän muotoisia ja näköisiä laatikoita - kahvikupista radioon ja sushilautaselliseen -, joiden avaamiseen on vaadittu yleensä jokin kikka. Siksipä näitä laatikoita kutsutaankin "trick boxeiksi" eli kikkalaatikoiksi.
      Ainoa haitta näissä vanhemmissa käsintehdyissä laatikoissa on niiden hinta: jos harvinaisimpia sattuu tänä päivänä löytämään, niiden hinta lähtee helposti tuhannesta dollarista.

2000-luvun alkupuolella ryhmässä syntyikin idea tehdä pienempiä ja näin ollen myös halvempia pulmalaatikoita. Ensin KCG teki kolme laatikkoa ja kun suosiota riitti, he tekivät vielä viisi lisää. Näistä viimeinen (#8) on tosin poistunut valmistuksesta sen mekaniikassa ilmenneiden ongelmien vuoksi.
      Pikkulaatikkosarjassa on ehkä tingitty koossa, mutta ei laadussa. Jokainen laatikko on käsintehty ja mekaniikkakin on muutamassa sama - tai ainakin samantapainen - kuin aiemmin julkaistuissa kalliimmissa laatikoissa.

Sarjan ensimmäinen laatikko, joka myös kuvassa näkyy, on tehty pähkinäpuusta ja katsurasta. Tai minun laatikkoni on, sillä Karakuri Creation Group on tehnyt sarjan kustakin laatikosta pari kolme eri versiota, jokainen eri puulajeista valmistettuja. Laatikko on joka tapauksessa tiivistä ja jämäkkää tekoa, eikä siinä päällisin puolin katsottuna ole nähtävissä saumaa, josta sen voisi kuvitella lähtevän avautumaan.
      Kyllä se työtä vaatikin. Minulla meni tämän avaamiseen noin viikko, jonka aikana otin laatikon käteeni aina noin viideksi tai kymmeneksi minuutiksi kerrallaan. Eikä ollut avautua siitä huolimatta. Ensimmäinen siirto löytyi kyllä vaivatta, mutta sitä seuraava osoittautui jo huomattavasti haastavammaksi.
      Lopulta viikkoa myöhemmin kun muu perhe häipyi saunaan, otin laatikon käteen ja päätin, että ratkaisen sen ennen kuin tulevat takaisin. Olin koputellut ja naputellut ja kuunnellut jopa sen päästämiä ääniä viikon aikana ja onnistunut päättelemään, mistä ratkaisua kannattaa lähteä etsimään. Käänsin sitten kaiken tarmoni siihen ainoaan mahdollisuuteen, jota en ollut vielä kokeillut - kaiken muun kyllä olin, moneen kertaan - ja se alkoikin aueta.
      Ja juuri tämä näissä laatikoissa on kaikkein parasta: se hetki, kun tajuaa, että jestas, nyt se aukeaa! Se tunne on mahtava.

Sarjan ensimmäisen laatikon mekaniikka on alkuperäinen ja vain tätä sarjaa ajatellen suunniteltu. Se on yksinkertainen, mutta riittävän nokkela aiheuttaakseen itsetunto-ongelmia ja päänsärkyä pitkään. Minun saamaa kappaletta vaikeutti entisestään tosin se, että mekaniikka oli (mahdollisesti johtuen kosteudesta, jolle pulmalaatikot ovat herkkiä) järkyttävän tiukka, minkä seurauksena sormet olivat kipeinä pari päivää.
      Tähän kirjoitushetkeen mennessä ratkaisemistani kolmesta tämän sarjan laatikosta tämä on ollut ehdottomasti haastavin. Turhautti, kyllä, mutta sillä oikealla tavalla, kuten parhaat pulmat tekevät.
      Karakurin pienten laatikoiden sarjan ensimmäisen löytää Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 5/5
VIEHÄTYSARVO: 5/5

Keräilijä on syntynyt!

Tai ei. Se on vale. Mutta pienen valheen voi aina livauttaa saadakseen otsikon, joka kuulostaa komealta. Joten hyväksytään hiljaisesti, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen sortunut minkäänlaiseen keräilyyn. Näin saadaan räväkkä alku ja minä kuulostan tervejärkisemmältä ihmiseltä.
      Toisaalta, jos halu on kerätä kauhea määrä omituista puista ja metallista rihkamaa, josta kylään sattuvat vieraat eivät ilkeä sanoa mitään edes silloin kun heität taas yhden pulmalelun näiden syliin, miten tervejärkisistä ihmisistä puhutaan?
      Aivan. Hyvä puoli siinä on, että eipä ole vieraita viime aikoina näkynyt. Helpommin se ratkesi näin kuin kulkemalla reikäisissä kalsareissa ja likaisessa T-paidassa kyläilyjen yhteydessä.

Tämän blogin ajatus on monien muiden vastaavien blogien lailla esitellä ja arvostella erilaisia pulmaleluja ja pulmia ylipäätään. Virallisesti.
      Todellinen tarkoitus on osoittaa vaimolle, että pöydällä - ja se on vain alkua! - on ihan älytön määrä kamaa vain ja ainoastaan siksi, että voisin pitää tätä blogia. Että kaikki irtonainen raha menee pulmaleluihin vain kansansivistyksen ja tiedonvälityksen nimissä. Ja koska haluan olla hyvä ja altruistinen ihminen, minun on hankittava niitä vielä paljon lisää.

Vaikka uskoni sosiaaliseen mediaan on sosiologisessa mielessä vähän heikoissa kantimissa, uskon kuitenkin sen periaatteeseen. Tämän blogin tasolla se tarkoittaa sitä, että toivotan ilolla tervetulleeksi vierailevat kirjoittajat, jos sellaisia vaan ilmaantuu: arvosteluja, ajatuksia, mitä vaan aiheeseen liittyvää.