Cast Square

Suunnitellut: Vesa Timonen

Vesa Timosen kolmas Hanayama-sarjaan suunnittelma pulma on nimeltään Cast Square. Nimensä mukaisesti nelikulmainen Cast Square muodostuu neljästä epämääräisen muotoisesta palasta, joista kaksi on kullanvärisiä, kaksi hopeisia, kuten niin monesssa muussakin Hanayma-pulmassa on.
      Myös tehtävä on tuttu: erota palaset toisistaan.

Timoselle - jonka samaiseen sarjaan tekemä Cast Loop palkittin vuonna 2007 Australiassa - tunnusomaisesti Cast Square ei ole vain pulma, vaan myös korumaisen kaunis esine. Tähän mennessä kohtaamistani Hanayma-pulmista Cast Square on kiistatta parhaan näköinen. Siisti ja tyylikäs.
      Se on myös teknisesti hyvin kiinnostava, etenkin ensialkuun. Sen osat liikkuvat sujuvasti ja elegantisti tiettyyn pisteeseen asti antaen uskoa helposti ratkeavasta pulmasta, kunnes liikkuminen pysähtyy kuin seinään. Tavassa, jolla neljä palasta liikkuvat toistensa lomassa on jotain hyvin tyylikästä.

Pulma aukeaa yllättävänkin suureksi ennen kuin mekanismi alkaa ottaa vastaan. Sen väleihin tuijottamalla saattaa saada pienen jo aavistuksen siitä, mikä mekanismi on ja lähempi tarkastelu paljastaa sen aika nopeasti kokonaan - Cast Squaren tapauksessa vaihtoehtoja lukitusmekanismille ei voi kovin montaa erilaista ollakaan.
      Sain Cast Squaren ratkaistua melko nopeasti, mutta en vieläkään tiedä varmasti, mikä on oikea metodi: olen onnistunut avaamaan sen kahdella eri tavalla joista toinen on idioottivarma mutta ehkä vähän kömpelö ja toinen epävarma, mutta tyylikkäämpi. Voisin kuvitella, että jälkimmäisestä siististä avaustavasta on olemassa jokin varma variaatio, jota en vaan ole vielä täysin tajunnut. Mutta aion ottaa selville.

Kuten niin usein aiemminkin, Cast Squaren kasaaminen on kokonaan oma ongelmansa. Kolmannella kerralla keksin tavan, jolla se onnistuu vähimmällä vaivalla, mutta oma haasteensa se on silti, ei tosin läheskään samanlainen kuin Cast Donutsin kokoaminen oli.
      Mielenkiintoinen ominaisuus - jota soisi näkevänsä enemmänkin - on mahdollisuus laittaa kootessa palaset haluamaansa järjestykseen, jolloin pulmasta tulee ainakin uudennäköinen - sitä en tiedä, miten se ratkaisemiseen vaikuttaa. Mutta kiva pieni lisä se joka tapauksessa on.
      Cast Square on pulmana hyvää ellei keskivertoa vähän parempaa Hanayama-tasoa - ja ulkonäkönsä ansiosta vielä vähän enemmän. Se ei ole pulmana erityisen monimutkainen kuten eivät ole Timosen aiemmatkaan Hanayama-pulmat (Loop ja Donuts), mutta niiden lailla Cast Square on uniikki sekä idealtaan että toteutustavaltaan.
      Cast Squaren löytää Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 3/5 (Hanayama: 6/6)
VIEHÄTYSARVO: 3/5

Rectangular Jam

Suunnitellut: Hirokazu Iwasawa

Hirokazu Iwasawa eli tuttavallisemmin Iwahiro on käsittääkseni pulmamaailman suurimpia lupauksia. Iwahiron pulmat saattavat olla teknisesti erittäin yksinkertaisia, mutta sitten taas suunnittelutyöltään hyvinkin kekseliäitä.
      Yksi esimerkki tällaisesta yksinkertaisesta pulmasta on Iwahiron Rectangular Jam.

Pulmassa on matalalaitainen laatikko sekä neljä hiukan alle kymmensenttistä suorakulmaista palasta: kolme vaaleaa ja yksi vihreä. Laatikon alareunassa parisenttinen aukko, josta vihreä suorakulmio on tarkoitus saada pitkittäissuunnassa ulos.
      Neliönmutoisessa laatikossa tilaa ei liikoja ole, sillä ilmaa jää palasten jäljiltä vain kolme senttiä suuntaansa. Näissä oloissa suorakulmiot - tai bussit, kuten niitä voi Rush Hour -pulman henkeen luonnollisesti ajatella - olisi saatava siirrettyä vihreän tieltä, jotta tämä pääsee asemoitumaan oikein parkkialueen suulle.

Moniin muihin monimutkaisempiin pulmiin verrattuna Rectangular Jamissa miellyttää sen yksinkertaisuus: ei salaperäistä helinää, jonka alkuperää ei tiedä, ei kikkailuja eikä piilotettuja mekanismeja, vaan kaikki on näkyvillä. Vaikka pidänkin teknisesti monimutkaisista ja salakavalista pulmista, on myös miellyttävää vaihtelua törmätä ongelmaan, jossa ei tarvitse tietää yhtään sen enempää kuin mikä käsillä on.
      Erityisen hauskaa Rectangular Jamissa on se, miten se vaikuttaa ensialkuun hyvin ahtaalta, jopa niinkin pitkälle, että bussien maalipinnan voi nähdä ja kuulla jo kärsivän. Loppujen lopuksi tilaa on kuitenkin niinkin paljon, että huolellisesti tehtynä bussit pääsevät toistensa lomitse kevyillä pintakosketuksilla, mikä on osoitus siitä, miten tarkasti pulma on suunniteltu.

Vaikka ei näyttävä olekaan, Rectangular Jam on kuitenkin erittäin miellyttävä pieni pulma, joka osaa tyydyttää samalla tavalla kuin klassinen Rush Hour. Se on yksinkertaisuudestaan huolimatta jollain tasolla Rush Houria haastavampi, Rush Hourissa kun pulman keskeinen osa, punainen auto, ei liiku kuin yhdessä suunnassa.
      Jos Rectangular Jamin onnistuu ratkaisemaan, sitten voi suunnata katseensa Iwahiron kahteen muuhun vastaavanlaiseen pulmaan eli Rightangular- ja Triangular Jamiin, joissa liikuteltavat palaset saavat monimutkaisempia muotoja, ja pulma epäilemättä lisää vaikeutta.
      Tämä arvostelu perustuu Pulmapuodilta saatuun arvostelukappaleeseen.

VAIKEUSTASO: 2/5
VIEHÄTYSARVO: 4/5

Black Jack

Suunnitellut: Jean Claude Constantin

Jos William Strijbos teki vaikutuksen FPP:ssä, siinä on jo aiemmin onnistunut Jean Claude Constantin, jonka pulmissa on jotain minuun vetoavaa - varsinkin tämän suunnittelemissa pakkauspulmissa. Näistä esimerkkeinä mm. Quattro Formaggi, joka tosin ei ole täysin Constantinin omaa tekoa, sekä Triangle Box. Ja lisää tulee, kunhan kerkiän.
      Mutta tällä kertaa ei pakkauspulmaa Constantinilta, vaan labyrintti nimeltään Black Jack.

Tarkoitus saada molemmat kuulat kaikissa neljässä labyrintissä tässä tapauksessa
oikeassa alkakulmassa näkyvään käänteisen L-kirjaimen muotoiseen kohtaan. 

Black Jack on kaksipuoleinen pulma, jonka molemmilla puolilla on kaksi labyrinttiä. Pienten labyrinttien vasemmassa yläkulmassa - tai oikeassa, riippuen miten päin pulma on - odottavat pienet metallikuulat, jotka olisi saatava mutkikkaiden polkujen läpi vastakkaisiin kulmauksiin missä ne pääsevät vapautumaan pinteistään.
      Black Jackin kaikkiaan neljä labyrinttiä ovat myös keskenään täysin erilaisia, kuten Oskar van Deventerin Medallionissa. Näille molemmille on yhteistä myös se, että labyrintti liikkuu: siinä missä Medallionissa liikkuvat levyt ja kehykset, Constantinilla labyrinttiä liikutellaan ylä- ja alareunassa olevista ulokkeista, jotka liikkuvat tai ovat liikkumatta sen mukaan, missä kuulat kulloinkin makaavat.
      Constantinin labyrintissä on kuitenkin Oskarin pulmiin verrattuna vielä yksi liikkuva elementti enemmän: kuulat. Kuulat eivät pysy paikoillaan, kuten tapit Medallionissa, vaan ne pyörivät kärkkäästi aina kun suoraa vain on edessä. Ja kun kuulia vielä on kaksi, on siinä hallittavaa.

Kuulat ovat samaan aikaan molempien puolien labyrinteissä eli kääntöpuolen tilanne saattaa estää liikkumisen vaikka toisella puolella liikkumavaraa olisikin.

Black Jack on monimutkainen pulma. Ei siksi, että se olisi äärettömän vaikea - mitä se ei ole -, vaan nimenomaan hallittavuutensa takia. Pulma ei ratkea antamalla kuulien vieriä vapaasti niin pitkälle kuin pääsevät, vaan labyrintissä on useita kohtia, joissa vain toinen kuulista saa liikkua, vaikka toinen siihenkin pystyisi.
      Tästä seuraa, että ratkaisemisesta menee aikaa kuulien edestakaisin keinuttamiseen ja tasapainoiluun, jotta yhden kuulan saa pysymään sieltä mistä tuli, kun toinen jatkaa eteenpäin. Mikä puolestaan voi ratkaisijasta riippuen olla enemmän tai vähemmän turhauttavaa.

Molemmilla puolilla on reikä, josta
kuulien on tarkoitus  päästä pois. Tässä
tapauksessa se näkyy oikeassa
yläkulmassa vaaleaa puuta vasten.

      Mutta jos tämä ei häiritse tai sen ei anna häiritä, Black Jack on erittäin hyvä labyrintti. Varsinkin loppupuolella - lähellä maalia, tietenkin - siinä on yksi kohta, jota ainakin minä jouduin kokeilemaan hyvän aikaa ennen kuin sain kuulat sinne, missä oli poistumisaukkokin.
      Vaikka ratkaisemisen kannalta välttämättä kaikkein käytännöllisin olekaan, Black Jack on kuitenkin erittäin laadukkaasti valmistettu, vaneri on hyvää ja niiden päälle sijoitettu pleksi kirkasta ja paksua. Lisäksi pulman reunoissa on sormin avautuvat ruuvit, joista labyrintin saa avattua, jos ei ratkaisun jälkeen enää viitsi vieritellä kuulia takaisin aloituspisteeseen.
      Black Jack on hieman vaikeampi kuin Medallion, mutta mekaniikaltaan sitä kömpelömpi. Toisaalta taas kuulien menoa Constantinin labyrintin uumenissa on kiva seurata kuin katsoisi laboratoriorottia, mitä tyydytystä Medallion puolestaan ei tarjoa. Kaiken kaikkiaan Black Jack tuntuu kaikkein aidoimmalta labyrintiltä.
      Tämä arvostelu perustuu Pulmapuodista saatuun arvostelukappaleeseen.

VAIKEUSTASO: 4/5
VIEHÄTYSARVO: 3/5

A Chance Meeting

Suunnitellut: Tatsuo Miyamoto

Tatsuo Miyamoto on yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä Karakuri-ryhmän suunnittelijoista. Hänen tekemistään pulmalaatikoista huudetaan kilpaa - ja aiheesta.
      Taannoisessa FPP:ssä sain mahdollisuuden, kiitos Pulmapuodin omistajan Tomas Lindénin, tutustua kahteen Miyamoton klassiseen laatikkoon, The Walk of a Ladybugiin sekä A Chance Meetingiin.

A Chance Meeting on runsaankokoinen laatikko, noin puolitoista kertaa perinteistä japanilaista pulmalaatikkoa suurempi. Sen kannessa on yksi punainen sydän, joka liikkuu aivan aavistuksen verran. Sydäntä painelemalla ei ainakaan ensituntuman perusteella tunnu tapahtuvan yhtään mitään, mikä herättää ainakin minussa aina aavistuksen siitä, että kyseessä saattaa olla hämäys.
      Kun kannen nostaa paikaltaan, alta paljastuu varsinainen laatikko, jonka kantta komistaa kolmelehtinen apila, jonka kaksi alinta lehteä liikkuvat jonkin verran ylös ja alas.

Olin alusta lähtien oikeilla jäljillä, tiesin periaatteessa hyvin tarkasti, mitä minun on tehtävä saadakseni laatikon auki, mutta en löytänyt oikeaa tapaa sen tekemiseksi. Kokeilin kaikenlaista hölmöstä ääliömäiseen, mutta ei mitään. Kävin parikin kertaa erittäin lähellä oikeaa ratkaisua, mutta tapa oli sen verran väärä, etten onnistunut.
      Koska FPP:ssä oltiin ja edessä oli hirveä määrä pulmia, joita oli päästävä kokeilemaan A Chance Meetingin ratkaisemisen lisäksi, kysyin vinkkiä Lindéniltä. Lindén antoi vihjeen ja itseasiassa kaksikin ja totesi perään, että myös vihjeiden antaminen on taitolaji - mikä oli aivan totta, koska hänen vihjeensä olivat sillä hetkellä yhtä kryptisiä kuin laatikkokin.
      Lopulta yleisö alkoi turhautua sen verran typeryyteni, että myös pulmasuunnittelija Vesa Timonen tuli avittamaan ja kun vihjeitä tuli stereona sekä Lindénin että Timosen suunnalta, sain tehtyä ratkaisevan liikkeen, jonka jälkeen loppu oli itsestäänselvä.

A Chance Meeting ei ole vaikea laatikko, olisin epäilemättä keksinyt sen itsekin, jos olisin istunut kotona kaikessa rauhassa ja kokeillut jokaisen kohdan yksi kerrallaan. Mutta se on taas niistä pulmista, joissa vaikeus on täysin yhdentekevää; sen sijaan keskeiseen asemaan nousee laatikon idea.
      Perinteisissä japanilaisissa pulmalaatikoissa ja Karakurin pienissä laatikoissa ei ole minkäänlaista teemaa - ajatusta tai ideaa - vaan ne rakentuvat pelkälle mekaaniselle ongelmalle. A Chance Meetingistä - ja jotakuinkin kaikissa Karakuri-ryhmän muista laatikoista - idea kuitenkin löytyy ja ainakin A Chance Meetingissä se on huikean hieno. Laatikko yhdistää todella upeasti teeman ja mekaniikan kokonaisuudeksi, jota ei voi kuin ihailla.
      Laatikko on kaunis, se on teknisesti aivan mahtava ja kun teemakin on voimakkaasti läsnä, se onnistuu jopa puhuttelemaan kuin parhaat taideteokset ikään.
      A Chance Meeting on tällä rajallisella kokemuksella paras näkemäni pulmalaatikko, jonka hienoutta ei pilannut yhtään edes se, etten saanut ratkaistua sitä täysin itsenäisesti.
      Laatikkoa löytää vielä ainakin Pulmapuodista. Halpa se ei ole siellä kuten ei missään muuallakaan, mutta siitä huolimatta aion sen varmaan vielä itsellenikin joku päivä hankkia. Se on niin hyvä.

VAIKEUSTASO: 3/5
VIEHÄTYSARVO: 5/5

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

Suunnitellut: Karakuri Creation Group / Tomas Lindén

Jos ja kun joku ei sitä vielä tiennyt, Pulmapuodin Tuomas Lindén on se mies, joka väkersi puusta kaikenlaista takavuosina Strömsö-ohjelmassa. Hän on yksi niistä vastuullisista, joiden vuoksi suomenkieleen on vakiintunut sanonta "ei mennyt niin kuin Strömsössä", kun askartelut eivät suju yhtä livakasti ja täydellisesti kuin ne kyseisessä ohjelmassa aina menivät.
      Kun Lindén lopetti Strömsössä, hän teki kullekin työkaverilleen lahjaksi pulmalaatikon, johon hän otti mallia Karakuri Creation Groupin Fake Boxista pitäen mekaniikan entisellään, mutta tehden siitä alkuperäistä isomman.

Lindén työnsi laatikon eteeni FPP:ssä ja tunnistin laatikon nopeasti Fake Boxiksi. Olin lukenut laatikosta aiemmin sen verran, että löysin ratkaisun hyvin nopeasti. Se ei ole pelkästään lunttaamisen tai nopeuteni ansiota, vaan laatikko ei ole mekaanisesti kovinkaan vaikea.
      Kuten todettu, uusintaversio on alkuperäistä suurempikokoisempi ja mausta riippuen joko alkuperäistä paremman näköinen tai ei: epäilemättä kanteen kirjoitettu fraasi on monelle sen verran tuttu, että se tuo laatikolle lisäarvoa - näin ainakin minulle. Fraasi on juuri sellainen, jollaista jokainen mainostoimisto tavoittelee.

Alkuperäinen.

      Laatikon yhdellä sivulla on kannen alla pieni syvennys, josta avaamista automaattisesti yrittää. Näinhän se laatikoissa toimii. Mutta kansi ei liikahdakaan. Pitääkö yrittää kovempaa - vai koettaa jotain muuta?

Laatikko on Karakuri-ryhmän pulmalaatikoille tyypillisesti nokkela. Ratkaisua voi pinnistämättä luonnehtia hauskaksi, minkä ansiosta sen ratkaisemisesta saa kosolti tyydytystä. Se on myös taatusti vaikkapa sellainen tuparilahja, jota kukaan toinen ei keksi ostaa, mutta joka kerää huomiota jokaiselta läsnäolijalta.
      Strömsö-laatikko - tai Fake Box - on erinomainen ensimmäinen pulmalaatikko, joka on mainio osoitus siitä, mikä pulmalaatikoissa meitä joitakin viehättää ja minkä takia niistä ollaan valmiita maksamaan omaisuuksia. Tämä on hyvä ja halpa johdanto pulmalaatikoiden maailmaan vain parinkymmenen euron hinnalla. Kannattaa tosin varautua tulla imaistuksi mukaan, koska näitä on saatava aina lisää.
      Strömsö-laatikon voi ostaa Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 1/5
VIEHÄTYSARVO: 4/5

FPP 2013 (Finnish Puzzle Party)

Lauantai 8.6. oli tiivis päivä. Aamulla seitsemältä autoon Imatralla, mistä ajelin Kouvolan ja Lahden kautta kolme puoli tuntia Tampereelle. Siellä yksitoista tuntia osallistumassa suomalaiseen puzzle-kokoontumiseen, jota myös FPP:ksi kutsutaan. Illalla yhdeksältä ukko ja kamat taas autoon ja kokka kohti unta eli Jyväskylää, joka oli lähin paikka, mistä oli löytynyt vielä vapaa hotellihuone.
      Mutta siinä välissä ehti tapahtua paljon.
      Olin ravintola Bella Roman - hieno ravintola, muuten - kabinetissa hyvissä puoli yhdeltä eli puolisen tuntia etuajassa, kuten tapaan olla kaikkialla minne menenkin, ja kieltämättä vähän hermostuneena. Se on kai väistämätöntä, kun on menossa paikkaan, jossa on paljon keskenään tuttuja ihmisiä, joista itse ei tiedä kuin muutaman nimen.
      Ennen tällaisia tilanteita sitä aina miettii, millaista porukkaa on menossa tapaamaan: ovatko sisäänpäin lämpeneviä? Hiljaisia, puheliaita? Ja miten uusi tulokas otetaan vastaan; nenänvartta pitkin vai ei?

Kokoontumisia on järjestetty jo kolmetoista vuotta vuodesta 1994 alkaen. Silloin oli aloitettu kuudella osanottajalla, minkä jälkeen läsnäolevien määrässä on käyty parhaimmillaan liki kolmessakymmenessä ja heikoimmillaan kolmessa. Tämänvuotinen neljätoista edustaa hyvää keskiarvoa.

Timo Jokitalo ratkaisee Iwahiron
palkittua pulmaa. Arvostelu tulossa!

      Porukka on vuosien saatossa muuttunut paljonkin, uusia on tullut, vanhoja lähtenyt, mutta selvää on neljätoistavuotisesta kokoontumisesta puhuttaessa, että ydinryhmä tuntee toisensa jo niin hyvin, että Vaasasta lähtiessään Pulmapuodin Tomas Lindén tietää, mitä pulmia ottaa mukaansa ja kenelle.
      Niinpä istuskelin yksikseni viileässä ja autiossa kabinetissa odottamassa ihmisiä paikalle. Kun ihmisiä alkoi ilmestyä paikalle, he tulivat tavalla, josta moni muu näkemäni kokoontuminen voisi ottaa oppia: silmiinkatsoen, hymyillen ja kätellen. Siitä tietää heti, että on oikeanlaisessa porukassa.
      Siitä tietää olevansa tervetullut. Huolet joukkoonkuulumattomuudesta katosivat samantien, sujuvaa ja suvereenia sakkia.

Kattaus. Vähät ruoasta. Ja tässä vain osa.

Tapahtuma aloitettiin tutustumiskierroksella - minun tähteni, ilmeisesti, mistä suuri kiitos, mutta ei minulla oikeasti ole valokuvamuistia enkä minä läheskään kaikkien nimiä muista, ensi vuonna sitten -, mistä siirryttiin muutamaan puheeseen ja pulmaveteraani Matti Linkolan esittelyyn omasta kokoelmastaan. Sitten syötiin, minkä jälkeen kaivettiin pulmat esille.
      Pulmathan saapuivat tilaisuuteen Tomas Lindénin tuomassa viidessä kiitettävän kokoisessa muovilaatikossa. Siellä oli kaikkea pähkähullua ja uskomatonta, mitä nyt kuvitella saattaa. Liian paljon kahdeksan tunnin mittaiseen tapahtumaan, mutta vähemmän olisi jo liian vähän: ähky on itsetarkoitus. Pää niin täyteen uusia kokemuksia kuin mahdollista.
      Tehtävä suoritettu: käsissäni kävi päivän aikana luultavasti hieman toistakymmentä eri pulmaa. Ratkaiseminen aloitettiin yhden osallistujan, Markku Vesalan suunnittelemasta pulmasta, jossa kuudesta eri muotoisesta palasesta on saatava muodostettua kuutio. Kilpajuoksuna ratkaistiin, en päässyt maaliin - pulman vaikeus yllätti. Onneksi Vesala oli niin ystävällinen, että lahjoitti kaikille osallistuneille oman kappaleen, joten ratkaisu jatkuu. Maaliin tullaan vielä!
      Illan aikana eteeni tulleet pulmat olivat kaikki hyvin erilaisia, kaikissa jotain sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Uusia ideoita, tai hienoja variaatioita vanhoista, kuten William Strijbosin Anti-slide, joka kääntää pukkauspulman päälaelleen: aseta laatikkoon mahdollisimman vähän palikoita.

Anti-Slide.

      Strijbosin pulmassa on viisitoista toffeekarkin näköistä ja muotoista nelikulmaista palasta, jotka täyttävät laatikon vaivatta, jos ne sinne asettelee - jääpä sinne vielä tilaa yhdelle. Mutta tavoitteena on täyttää laatikko mahdollisimman vähillä palikoilla siten, että kun kansi on paikallaan, yksikään laatikon sisällä oleva palanen ei liiku.
      Lindénin mukaan tehtävä on ratkaistavissa ainakin kahdellatoista palalla, mutta en tiedä, en onnistunut edes neljällätoista. Kuten paikanpäälläkin tuli todettua, minä olen yleensä se, joka meidän talouden ruokakassin kaupan kassalla täyttää jokaisen kulman tarkalleen käyttäen, mistä syystä tämä pulma osoittautui minulle täysin käsittämättömäksi.
      Tiesin kyllä teoriassa, miten saan kulutettua paloilla kaikkein eniten tilaa - mutta ongelma tuli siinä, kun en saanut asetettua niitä niin tiiviisti, etteivätkö ne kannen sulkeuduttua olisi lennelleet minne sattuu. Vaikutti erittäin hankalalta, mutta myös yksinkertaisuudessaan ja nokkeluudessaan hyvin mielenkiintoiselta pulmalta, johon on jossain vaiheessa päästävä paneutumaan uudemman kerran.

Tomas Lindén viihtyi ratkaisten symmetriapulmaa, joka
osoittautui huomattavan vaikeaksi - mutta ei kuitenkaan
niin vaikeaksi etteikö se olisi illan mittaan ratkennut.

Strijbos oli illan sana muutenkin. Lindénilla oli mukanaan suunnittelijan pulmia enemmänkin, kuten useampia erilaisia Dovetail-pulmia. Dovetailit ovat erittäin hyvin näköisiä pulmia, joissa on vain kaksi osaa: tehtävä on irrottaa osat toisistaan. Kiinni niitä pitää kussakin hieman erilainen lukkomekanismi, johon en perehtynyt, sillä Dovetailit viihtyivät enimmäkseen kaikissa muissa käsissä. Kuten niin ikään Strijbosin kolme upean näköistä kuutiota.
      Mutta todellinen syy oli Strijbosin pulma, joka vangitsi minut varmaan yli tunniksi. Kyseessä oli New Edition First Box, joka on Strijbosin uusintaversio ensimmäisestä koskaan tekemästään, vuonna 1984 syntyneestä pulmalaatikosta. Uusintaversio on tehty raudasta ja on ja tuntuu käsissä uskomattomalta.
      Laatikon päällä on mutteri, joka lähtee irti sen kun pyörittää. Sen jälkeen irtoaa erittäin nopeasti pari muutakin osaa - mutta mitä sitten? Laatikon pohjassa on reikä, jossa näkyy surumielinen hymiö, joka olisi saatava laatikosta pois ja käännettävä varmaankin iloisemmaksi, jotta voi kerskua kaikille todella ratkaisseensa pulman. Laatikon yhdellä sivulla on toinen reikä, jonka sisällä ei näy yhtään mitään.

William Strijbosin New Edition First Box.

      Puuhailin laatikon kanssa epäilemättä toista tuntia ja edistyin vain hyvin vähän. Pääsin kyllä eteenpäin jonkin verran, mutta sitten jäin pyörimään seuraavaan vaiheeseen tietämättä miten edistyä. Onnistuin saamaan laatikon kannen liikkumaan jopa huomattavasti ja keksin, miten sen saa lukittua takaisinkin, mutta sen aukeaminen ei tuntunut olevan lähelläkään. Lukkosalpoja tuli ja meni, mutta en keksinyt sitäkään, miten ne pitivät kannen paikallaan.
      Ratkaisin välillä useampia muita pulmia, mutta tämä oli se, jonka pariin palasin aina uudestaan. Älyttömän lumoava. Hinnasta - joka on lähemmäs 200 euroa - huolimatta vaikuttaa pakkohankinnalta. Harvoin pulma ihan tuolla tavalla imaisee mukaansa kun New Edition First Box imaisi.

Pulmalaatikoiden kanssa tuli näperrettyä muutenkin: Lindén toi pyynnöstäni - mistä valtava kiitos Vaasaan - kokeiltavakseni kaksi klassikkoa. Nämä olivat Karakuri-ryhmän suunnittelijan Tatuo Miyamoton laatikot The Walk of a Ladybug sekä A Chance Meeting.
      Näistä molemmat ovat maineensa veroisia, mutta varsinkin A Chance Meeting, joka on ylivoimaisesti hienoin kohtaamani pulmalaatikko. Aivan uskomaton. Olen edelleen täysin ihastunut sen mekaniikkaan.

Miyamoton The Walk of a Ladybug.

Ratkaisin myös Siebenstein-Spielen Safe-pulman, josta myös oma arvionsa myöhemmin. Siinä oli jotain samaa kuin Oskar van Deventerin taannoin arvostellussa Medallionissa, mutta täysin omalla tavallaan toteutettuna sekä Medallionia selvästi vaikeampana. Erinomainen pulma ja vähintään yhtä tyylikkään näköinen kuin Medallion.
      Ja muitakin oli. Enemmän yritettyjä kuin ratkaistuja. Enemmän Strijbosia. Mielenkiintoinen liu'utuspulma mustine ikkunoineen, jälleen yksi käsittämättön vaikea pakkauspulma, jossa oli saatava neljä nuolta sopimaan kahteen erikokoiseen kehykseen - helpompi onnistui, vaikeampi: ei puhettakaan.
      Niin, ja tietysti vielä yksi pulmalaatikko, josta kuva alla - ja arvostelu lähiaikoina. Laatikon tuotanto on Pulmapuodin omaa, vaikka alkuperäisidea onkin peräisin Karakurilta. Mikä tarkoittaa taatusti hyvää laatikkoa.

Mukaan lähti yhdeksän uutta pulmaa, joista vasta yksi on ratkaistu. Pakkauspulmia, ruuveja, labyrintteja ja käsittämätön metallisylinteri, jota en saa auki millään. Kaikista näistä sitä mukaa, kun ratkeavat.
      Joka tapauksessa - kiitos. Oli kivaa, jopa älyttömän kivaa niin että harmitti kun piti lähteä kotiin. Nyt tiedän miltä lapsista tuntuu, kun huudetaan iltapalalle kesken leikin.
      Tällä porukalla, hengellä ja ajanvietteellä olen aivan varmasti mukana myös ensi vuonna. Tapahtumaan ovat tervetulleita muuten kaikki, jotka vain haluavat - mutta siihen ehditään palata ennen seuraavaa kokoontumista.

Medallion

Suunnitellut: Oskar van Deventer

Lisää labyrintteja.
      Kuten Oskar's Mazea arvostellessa tulikin jo ohimennen mainittua, Medallion on jälleen yksi Oskar van Deventerin suunnittelema labyrintti.
      Vaikka luokittelenkin van Deventerin pulman Cast L'Oeufin labyrintiksi (koska sen ratkaisussa on paljon samanlaista kuin perinteisissä labyrinteissä, paitsi että harhautukset eivät näy siinä umpikujina), on Oskar's Maze siihen verrattuna labyrinttina tyylipuhtaampi; labyrintti sanan varsinaisessa merkityksessä.
      Medallion asettuu näiden kahden väliin.

Nimensä mukaisesti Medallion on medaljonki, vielä oikein tyylikkään näköinen sellainen. Tällä riipuksella on kaksi puolta, kultainen ja hopeinen. Molemmilla puolilla on kaksi tappia, jotka alkutilantessa seisovat kukin oman erillisen sokkelonsa alussa eli keskellä medaljonkia.
      Toisin sanoen, kun L'Oeufissa oli kaksi samanaikaista sokkeloa ja Oskar's Mazessa kolme, on niitä Medallionissa nyt neljä. Tehtävä on saada tapit medaljongin reunoilla oleviin pyöreisiin reikiin, jolloin pulma purkaantuu neljään osaan ja yleisö taputtaa.

Pulman mekaniikka on uskomattoman hieno: paitsi että sokkelolevyt pyörivät, liikkuvat myös medaljongin kehykset suurentuen ja pienentyen sitä mukaa, kun tappien asemointi sen sallii. Levyjä pyörittelemällä tapit laitetaan oikeaan kohtaan ja levyä suurentamalla tai pienentämällä ne liikutetaan seuraavalle ringille.
      Muille van Deventerin (ja muidenkin) labyrinteille tyypilliseen tapaan pulmassa on umpikujia, joista ainakin osassa on käytävä, jotta jokin kolmesta muusta labyrintistä etenee. Niinpä ratkaisu pakottaa miettimään ennen kaikkea rytmitystä eli sitä, missä minkäkin tapin on kulloisenakin hetkellä oltava, jotta jokin toinen kohta pääsee ohi vaikeasta kohdasta. Tässä suhteessa Medallion muistuttaa hyvin paljon L'Oeufia.

Pulmana Medallion ei ole mitenkään poikkeuksellisen vaikea, vaan se ratkeaa melko pian sen jälkeen, kun on muutaman kerran tutustunut labyrinttiin ja löytänyt ne ongelmakohdat, joihin ratkaisu tyssää. Mutta jos labyrinteistä yhtään pitää, itse ratkaisuprosessi on kiehtova alusta loppuun.
      Medallionin mekaniikka on parempi kuin Mazessa tai L'Oeufissa, joista varsinkin Maze on mekaanisesti hyvin yksinkertainen - L'Oeuf puolestaan piilottaa mekaniikkansa paremmin kuin kumpikaan kahdesta muusta. Niin hyviä kuin kaikki kolme ovatkin, Medallion kuitenkin yhdistää hienosti molempien parhaat puolet: perinteisyyden ja kierouden.
      Medallionin voi hankkia itselleen Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 3/5
VIEHÄTYSARVO: 5/5

Karakuri Small Box #5

Suunnitellut: Karakuri Creation Group

Pienlaatikkosarjan viides laatikko on ulkomuodoltaan kuutiomainen kuten laatikot yksi ja neljä. Tämän lisäksi neloslaatikon tapaan siinä se koostuu selvästi kahdesta eri osasta: kannesta ja pohjasta, joka liikkuu hiukan.
      Viidettä laatikkoa saa kahtena erilaisena versiona, joiden ainoa ero on käytetty puulaji sen myötä sävy. Toinen on oranssinruskea kamferipuinen ja toinen taas vaahterasta tehty, joka on väriltään erittäin vaaleanruskea. Minun laatikkoni on jälkimmäistä sorttia.

Kuten muutkin laatikot neljännestä eteenpäin, myös tällä viidennellä laatikolla on alkuperänsä Karakuri Creation Groupin ja tarkemmin sanottuna yhden sen kuuluisimman jäsenen, Akio Kamein, aiemmin tekemässä laatikossa. Tämä originaali laatikko oli nimeltään Cosmox. Viides laatiko on mekaniikaltaan Cosmoxin kopio, vain koko ja ulkonäkö ovat muuttuneet.
      Sarjan viides laatikko on selvä parannus neljänteen laatikkoon, joka oli mekaniikaltaan kieltämättä pettymys. Viides laatikko on taas aavistuksen nokkelampi ja omaperäisempi, minkä ansiosta se on enemmän sukua kolmelle ensimmäiselle laatikolle kuin neljännelle.

Viidennessä laatikossa on kuitenkin muutamia ongelmia - jos niitä nyt ongelmiksi voi kutsua -, jotka vähän nakertavat ratkaisuiloa. Ensimmäinen on se, että laatikosta näkee hyvin nopeasti, mistä on kysymys, ja koska tämä oivallus tulee ennen kuin laatikon on saanut auki, on ratkaisun loppuosa enemmän mekaanista suoritusta.
      Tämän takia vitonen eroaa muista laatikoista, joissa ratkaisu tulee kokonaisuudessaan vasta laatikon avautuessa. Sen voi nähdä joko ominaisuutena tai vikana - minä pidän enemmän muiden laatikoiden tyylistä ratketa samalla hetkellä kun avautuvat.
      Toinen mainitseminen arvoinen seikka on se, että laatikon saa auki kahdella toisistaan hieman poikkeavalla tavalla, joista toinen on toista hienostuneempi: minä valitsin tietenkin jälleen vulgaarimman tavan aivan kuten Rakettia ratkaistessani - ja valitsin tietenkin väärin.
      Näistä huolimatta vitoslaatikon mekaniikka on loistava enkä pysty ymmärtämään, miten se teknisesti toimii, laatikko kun ei avauduttuaankaan toimintatapaansa paljasta. Tämän lisäksi se avautuu vähän eri tavalla kuin muut, mikä lisää hiukan sen yllätyksellisyyttä - ja lisäisi enemmänkin, jos tapa olisi piilotettu huolellisemmin. Vaahterapuisena se on myös sarjan parhaimman näköisiä laatikoita.

Kaiken kaikkiaan vitoslaatikko sijoittuu tähän mennessä arvostelluissa laatikoissa kolmanneksi ykkösen ja kolmosen jälkeen. Se on oikein hyvä pieni laatikko, jossa on oikein nokkela ratkaisu.
      Tämän laatikon löytää Pulmapuodista.

VAIKEUSTASO: 2/5
VIEHÄTYSARVO: 3/5